6. tammikuuta 2013

Varuskunnan kakara muistelee

En tiedä teistä muista, mutta itselleni tulee aina välillä mieleen lapsuudestani muistikuvia tapahtumista, jotka ovat jotenkin voimakkaasti vaikuttaneet minuun. Aikuisiällä olen välillä miettinyt, että ovatko nuo tapahtumat totta lainkaan vaiko vain mielikuvitukseni tuotetta. Yksi tällainen muisto tuli mieleeni joulun välipäivinä, uuden vuoden lähestyessä. Muistin mielestäni, miten olin isompien serkkujeni kanssa ollut luistinradalla katselemassa kuinka vesitornista ammuttiin uuden vuoden kunniaksi vihreitä ja punaisia palloja. Tarinaa kelattuani mietin, että missä se vesitorni oikein oli, oliko se todellakin olemassa ja oliko sellaista luistinrataakaan ollut. Nyt viikonloppuna kotiseudulla vieraillessani kysyin asiaa vanhemmiltani ja he vahvistivat tarinan olevan totta. Pakkohan sitä oli sitten lähteä nostalgiakierrokselle Niinisaloon ihmettelemään paikkoja ja samalla kuvailemaan juuri valmistunutta neuletta.
Näyttää aivan samalta kuin silloin muinoin - muistaakseni...

Uutena vuotena siis ihasteltiin valopistoolilla vesitornista ammuttuja valopanoksia ja  aina vappuna mentiin varuskuntakerholle vappulounaalle. Siitä paikasta mieleeni on jäänyt lähinnä se kun salaa muiden lasten kanssa hipsittiin kerhon alakertaan huoneeseen, jossa oli biljardipöytä. Mikäs olisi sen mukavampaa ollut kuin yrittää pussittaa niitä palloja, varsinkin kun alakertaan meno taisi olla kiellettyä...
 
Ei taida olla kovia piipussa...
Viereisessä Valkiajärvessä opin Pumppurannalla (mistähän sekin nimi tuli) kesän uimakouluissa uimaan ja talvisin luisteltiin paitsi niillä luistinradoilla, myös järven jäällä. Erittäin jännittävää. Kaislikkoihin ei saanut mennä.
Tuulee ja on pakkasta, hrrr...
Hä-hää, kaislikossa ollaan. Taitavat olla järvi ja täti umpijäässä, molemmat. Tai ainakin tädin aivot.
Myöhemmin teini-ikäisenä kävin bilettämässä kesäisin Mölkkärin (kyllä, se on todella kummallinen nimi) tanssilavalla. Lava sijaitsi sekin varuskunta-alueella, pienen lähdepohjaisen lammen rannalla. Lampi oli edelleen paikoillaan, kirkas ja kaunis, mutta lava näytti valitettavasti kokeneen vuosien saatossa kovia ja oli romahtamispisteessä.

 
Ai niin, se neule. Se on tietenkin Veera Välimäen ihqu Still Light -tunika. Lankana Holstgarnin Supersoft Uld, jota kului hieman yli 200 grammaa. Tunika oli helppo neulottava, mutta onnistuin kuitenkin jossakin kohtaa mokaamaan, sillä silmukoita oli kaikkien levennyksien jälkeen jonkin verran liikaa. En tiedä mikä meni pieleen, enkä välitä (Oho! Sisäinen nipottajani saa kyytiä!). Vartalo-osan neuloin 3,75 mm puikoilla ja hihat 3,5:lla, koska minulla ei ollut 3,75 mm hihapuikkoa eikä sukkapuikkojakaan. Pesin neuleen heti sen valmistuttua koneessa villapesuohjelmalla ja sen jälkeen langasta tuli ihanan pehmeää. Ei kutittanut yhtään, vaikka pidin sitä koko päivän paljaalla iholla.

Kriittinen osa alkaa tästä:
Jos jotain tekisin toisin, niin neuloisin pienemmän kaula-aukon, nyt se on kovin avara ja vaatii ehkä huivin kaulaan. Hetken harkitsin myös neulovani täysmittaiset hihat, mutta päädyin kuitenkin vajaamittaisiin. Aion kuitenkin nitkutella samasta langasta vielä rannekkeet, kunhan ehdin. Ei muuta valitettavaa.

Ihanaa alkanutta vuotta teille kaikille! Oma elämäni tulee mullistumaan kuluvan vuoden aikana aika tavalla, mm. muutan keväämmällä Pohjanmaalle työn perässä. Uusi elämäni tuo tullessaan paljon työtä ja haasteita, mutta käsitöitä en tietenkään jätä!

Nitkutus jatkuu...