7. heinäkuuta 2013

Miksi pitäisi olla helppoa?

Heipä hei, hengissä täällä ollaan. Pitkä bloggaustauko johtuu omien ratkaisujeni aiheuttamista haasteista. Kuten jo aiemmin olen kertonut, muutin keättalvella pääkaupunkiseudulta Etelä-Pohjanmaalle, vaihdoin turvallisen työpaikan yksityisyrittäjyyteen ja siten usein pitkiksi venyviin työpäiviin. Jätin perheeni, rakkaat ystäväni ja harrastukseni etelään ja nyt pendelöin väliä Seinäjoki-Tikkurila silloin kun työvuorot sen sallivat.

Mutta hei, onhan tää kivaa kuitenkin! Ihaninta tässä kaikessa on ollut tietenkin oma vapaus ja oma uusi pieni koti, jossa muu perhe käy välillä kyläilemässä. Kodin sisustus on vielä, no - vaiheessa, koska en ole ehtinyt/löytänyt/halunnut ostaa kaikkea kerralla. Ja miksi ihmeessä pitäisi ostaa kaupasta joku ihan kiva valmis valaisin kun sellaisen voi ihan itse vääntää sormet verillä paperinarusta? Iltaisin väsyneenä töiden jälkeen.
Näin valaisimen mallin jo talvella Rustoopuorissa, tuossa naapurissa, kun kävin ensimmäisen kerran tätä uutta asuntoani katsomassa.  Päätin jo silloin, että tuon lampun minä haluan olohuoneeseeni. Siispä ostin tarvikepaketin ja aloin väkertää. Ja sitä väkertämistä kuulkaas riitti, halusinhan ehdottomasti tehdä se kaikkein suurimman varjostimen. Jossain vaiheessa väkerrystä minulle valkeni, että pohjakangas ei tule millään riittämään siihen kehikkoon jonka olin ostanut. No, meninpä kertomaan ongelmastani liikkeeseen, jossa huomattiin että minulle oli vahingossa myyty a) väärinpäin leikattua, b) kokonaan väärää pohjaverkkoa c) liian vähän. No ei hätiä mitiä kuitenkaan, olinhan osannut soveltaa ohjetta pohjakankaaseeni sopivaksi, sain sitä lisää ja jatkoin väkerrystä. Loputtomien iltojen jälkeen kehys oli vihdoin valmis, mutta valaisin ei tietenkään millään tavoin ollut sopiva juuri siiheen kohtaan mihin olin sitä ajatellut. Jonnekin se oli kuitenkin loppusijoitettava, joten nyt se roikkuu keittiösyvennyksessäni.
Jotta lampun valo ei suoraan paistaisi ikävästi suoraan silmiin, tuunasin siihen alareunaan vielä tuollaisen ohuen pleksilevyn. Siinä sitä olikin vääntämistä, että sain sen paikoilleen, aina kun yksi kohta oli kohdillaan niin johan toisesta kohtaa pongahti levy auki repsottamaan. Haaveet makuuhuoneeseen tulevasta virkatusta pitsipallovalaisimesta lensivät tämän projektin myötä romukoppaan ja ostin sinne kattoon vain mahdollisimman yksinkertaisen plafondin. Joskus myöhemmin sitten... Ja olohuoneessa roikkuu paperinarusta tehty pallovalaisin, joka myös olisi ollut "ihan helppo" tehdä itse ilmapallon päälle liimaamalla, mutta itsesuojeluvaistoni oli kerrankin hereillä kun asiaa tuumailin.
Seuraava projektini oli sängyn päiväpeite. Halusin päiväpeitteeksi vanhan, äitini jo joskus 60-luvulla virkkaaman peiton. Sen malli, Auringonkukka, löytyy Mary Oljen kauneimmat pitsit -kirjasta. Peitto on palvellut aikoinaan ensin isän ja äidin sängynpeittona, sitten minun ja siskoni jakamassa 120 senttisessä sängyssä. Äitini on aikoinaan virkannut kymmeniä päiväpeittoja ja minulle niitä olisi nytkin ollut tarjolla ainakin neljä erilaista. Mutta ei, tämä hankala tapaus halusi nimeonomaan juuri sen peiton, joka oli a) liian kyhyt b) liian kapea ja c) jo kovin hauras. Äitini virkkasi peittoon urakalla lisälappuja, pesi ja valkaisi niitä kloriitilla, peitto kun on vuosikymmenien varrella pesty kerran jos toisenkin ja tietenkin pesuissa myös vaalentunut. Lopulta luulimme, että peitto olisi vihdoinkin sopiva, mutta kas kummaa, vielä tarvittiin kaksi riviä lisää paloja. Nuo palat minä sitten jo itse sentään virkkasin kiinni peittoon ja pelkästään siihen työhön meni yhden viikon illat. Lisäksi korjailen keskikohdasta viikoittain purkautuvia kohtia neulan ja langan kanssa. Mutta juuri tuo peitto on minulle erityisen rakas, joten siitä en luovu.

Kuten jo mainitsin, junailen nykyään usein. Ja mikä junamatkassa onkaan parasta? No silloin on aikaa neuloa (tai tehdä töitä). No, olen siis myös neulonut ja voi hyvänen aika, jopa lähes ylittänyt itseni, sillä olen myös saanut y-h-d-e-n neuleen valmiiksi! Hurraa!
 
Jo vuosia olen haaveillut valkoisesta, puuvillaisesta kesäneuletakista. Sitä varten on ollut langatkin ostettuna jo monta vuotta, tosin bambu-sellaiset. Ne olivat tässä muuttotohinassa jo hieman päässeet hukkumaan, mutta mieheni suoritti Vantaalla urheasti arkeologisia kaivauksia lankavarastoissani ja löysi kuin löysikin langat, vaikka luulin jo myyneeni ne kirpparilla kun sopivaa mallia ei ollut tullut vuosien varrella vastaan. Ravelryn projekteissakin kun löytyy lähinnä vain tiskirättejä tuosta langasta toteutettuna.
No entä se malli? Oliko pakko valita se ehkä kaikkein vaikein pitsineulekuvio ikinä? No oli tietenkin, eihän tämä minun extreme-linjani muuten pitäisi. Takakappaleesta aloitin ja manasin, että eihän tästä tule mitään, ei niin ikinä. Hidasta oli ja kovin monimutkaista. Pakko myöntää, että vasta viimeisen hihan tein ilman ensimmäistäkään vilkaisua mallikaavioon.
Mallikuvio on kuitenkin minusta kaiken sen vaivan arvoinen, joten en enää valita. Neule on nyt ollut pari kertaa käytössä ja sille kävi kuten vähän pelkäsinkin, eli pituutta on tullut lisää, mutta ehkä ei liikaa kuitenkaan. Pesun jälkeen tilanne voi tietnkin olla jo täysin toinen.
 


Malli: Nro 7, Novitan kesä 2013 lehdestä
Lanka: Hjerteganin Blend bamboo 285g
Puikot: 4 1/2 mm, paitsi kaula-aukon reunus 3 mm:n puikoilla 

Nyt olisi sitten vuorossa kylppärin matto. Tekisinkö ensin Vantaalle uuden kun siihen on kerran ontelokuteetkin hankittu jo aikoja sitten? Vaiko tänne Seinäjoelle kun tuli ikäänkuin ahnehdittua ihanaa turkoosia kudetta Kauhavan Kangasaitasta? Siinäpä pulma. Mutta siis virkkuukoukkuun kuitenkin kiinni seuraavaksi. Ihanaa kesän jatkoa kaikille!

Nitkutus jatkuu...